Мир сновидений

AIKA

Asuu aamuruskon mailla kansa,
jonka jumala on Aika. Templi
tehty halle puistohon on pyhaan,
virran vierivaisen kaltahalle.
Loitos loistaa templin kaarikatot,
kauas kuuluu pappein kuorolaulu,
kauemmaksi viela maine kulkee
Ajan ankarasta uskonnosta.

Aika naat ei ole kivikuva
kasin tehty taikka luonnon muoto,
aate ei, ei tyhja mielihoure.
Aika hirvio on julma, joka
uhrit parhaat, vaikeimmat vaatii,
sata miesta, iniehevaa ja nuorta,
joka vuoden kuussa kaantyvassa.
Siit’ on idan maassa itku, parku,
paino raskas rintaluita painaa.

Mutta nain ne laulaa templin papit
kayden kuutamossa hiljaisessa:
«Suuri, suuri, ankara on Aika!
Maailmoiden mahtaja sa olet,
kun sa mylvaiset, niin vuoret murtuu,
kun sa henkaiset, niin hirret hajoo,
vaan kun sina jalan maahan poljet,
jaa ei ykskaan eloon elavista.»

Tarun kertoi mulle templin pappi
kerrao aurinkoisen alas mennen,
yossa yksinansa koskein kuohun
pyhan virran pyortehilta soiden.
Tuuli lepasi ja lehto. Kaukaa
kimalteli Himalajan huiput.
Vakevasti loisti vanhan silma,
kun han tarinansa kumman kertoi:

«Kaantyi kuu ja tuli uhrin tunti.
Yksi erallansa nuoret tuodaan,
silmin sidotuin ja kasin. Uksi
avataan ja jalleen suljetahan.
Halle ei se enaa koskaan aukee.

Uhrien parvessa on poika uljas,
pitka varreltaan kuin palmu, kaunis
kasvoiltaan kuin Buddha, jalo nahda.
Ainoo turva on han aidin vanhan,
toivo tietajien, naisten lempi,
leirin kaunistus ja kansan kaiken.
Vuoroansa vaiti odottaa han,
aiti vierellansa itkee, huokaa.

Hetki lyo. Han sisaan sysatahan,
pedon kiljunnan han kuulee, tuntee
kasvoillansa kalman henkayksen —
silloin, katso: silmain side laukee,
ja han nakee, mit! ei kenkaan nahnyt
eika nahda sopis kuolevaisen.

Ajattaren ankaran han nakee:
puoleks lisko, suomuinen ja suuri,
puoleks nainen punalieska-huuli,
paassa silmat niinkuin patsi palaa,
patsin pohjass’ ajan pyyteet kiehuu,
kaden kohottaa han vetaaksensa
sulhon syleilyynsa kauheahan.

Seisovat he hetken vastatusten,
Ajatar ja urho miekan, mielen:
katso, vaappuu pedon polvet, sammuu
silma, vaipuu kasi kynnellinen;
keveasti niinkuin kesailta
sulhon huulille han suukon painaa.

Mutta kammiosta urho astuu
kalpeana niinkuin kuolo, kulkee
metsiin, jattaa aidin, siskot, miettii,
tekee hengen toita, jotk’ ei katoo,
vaikka katoaisi kansa kaikki.
Hanehen ei Ajan hammas pysty,
voittanut han ompi kuolon vallan,
silla han on unelmainsa urho
ja han tayttaa, mita monet tuumii.»

Nain se kertoi kerran templin pappi