Мир сновидений

revontulet raiskahtavi,
huokaavat lumiset aavat,
taasen kaikk’ on hiljaa, hiljaa.

«On tulossa tuisku-ilma»,
tuumaa Kimmo, kiiruhummin
sauva iskee, suksi potkee,
vuoren varsi katkeavi.

Kuulee alta korpikuusen
aanen vaisun vaikeroivan:
«Hoi, kuka hiihtaja oletkin,
auta miesta onnetonta!
Petralla ajelin, petra
katkoi ohjat, kaatoi pulkan,
metsan kohtuhun katosi;
toki saa.styi heija henki.
Nyt en tieda tieta enka
paikkaa pakkasen kasista.»

Tuntee miehen muukalaisen
Kimmo kiljuvin sisuksin;
tass’ on miesi, tuossa pulkka,
taune petran jaljet toivat!
Kohoo jo verinen veitsi,
kasi kaskee, tunto kieltaa.

Laki on Lapissa: auta
aina miesta matkalaista!
«Kohoahan suksiileni»,
virkkaa, «vien sinut kylahan.
Lammin on kylassa kylpy.»
Hiihtelevat hiljallensa,
Kimmo eessa, mies takana,
taempana Hiiden vuori.

Tuiman tunturin laella
Hiiden neiet hyppelevat,
laulavat hajalla hapsin
kera vinkuvan vihurin:
«Voi, urosta voimatonta!
Kovin kostohon kakesit,
kostettavan kohtasitkin.
Hyva on hylyn nyt olla
kostajansa kantapailla.»

Tulevi etehen koski,
kosken poikki porras; Kimmo
virkkaa: «Vaihduhan edelle,
somemp’ on samotakseni.»

Vaihtuvi edelle toinen, —
kosken kuohuihin katoopi
kaden yhden kaantamalla.
Soi parahdus pakkas-yossa.
Taasen kaikk’ on hiljaa, hiljaa.

Kimmo katsoo kauhistuen.
Jo tulevat Hiiden immet
tuiman tunturin laelta,
tulevat kuin tuisku-ilma,
vinkuvat kuni vihuri,
joka taholta, joka aholta,
joka vuoren vinkalosta;
kaarivat hivuksihinsa
miehen, jok’ on murhan tehnyt,
sylitellen, suukotellen,
elon lampiman imien,
ottavat omaksi Hiiden,
alle hangen hautoavat.

Susi ulvoo, koski kuohuu. —
Aamulla auringon kimallus.

ХЛЕБ ГОСПОДЕНЬ

Как-то Киесус, бог Карельский,
пастухом служил, батрачил
в доме Руотуса-урода[4].

Баба Руотуса, поганка,
собрала ему котомку —
клала пять краюшек хлеба
да соленых шесть рыбешек:
хлеб-то весь заплесневелый,