kulkuset kujan perilta; kuunteli isanta itse, vaikenivat valta-luojat. Tungeikse tupahan vieras hyyssa turkki, jaassa parta, kulmakarvat kuuralliset; pimeni tuvassa tuohus, Tuurin kasvot kalpenivat. Sanoi Kuolo kutsumaton: «Kun ei kuulu tervehdysta, itse tervehdin tuloni.» Tuo oli Tuuri onnellinen, talonpoika taidollinen, tunsi jaatyvan verensa, sydamensa seisahtavan tuskasta sanattomasta; toki lausui laatuisasti: «Istunet ilon tekohon, tuoppi oltta taijotahan.» Virkahti viluinen vieras: «Tullut en ilon tekohon, otan itse olvituopin.» Astui luokse arvollisten, kannun vaahtisen kumosi, lausui tuolla lausehella: «Ei kysyta kuulumia, kysyn itse kuulumani: tie on tehty miehen menna, reki sankarin samota.» Lysmyi polvet ponnettoman, syoksyi jalkoihin jumalten, huuti suulla surkealla: «En jaksa erota viela kodistani, konnustani, luota vaimoni valion. Pyydan yhden paivan armon, yhden viikon, yhden vuoden.» Nyykahtivat paat pyhaiset. Kuolo kummasti hymyili: «Ei miesta vakisin vieda, saati veikkoa jumalten. On aika odotellani.» Astui jo tuvasta Tuoni, painoi kiinni pirtin uksen; hengahti isanta itse, hengahtivat vierahatkin. Tuo oli Tuuri onnellinen, talonpoika taidollinen, tunsi paihtyvan verensa, sydamensa suurentuvan riemusta remahtavasta; kaatoi kannuhun olutta, lausui tuolla lausehella: «On eloa, on iloa, poydat pantuna parasta, yks on riemu miehen riemu: tulla Tuonelta takaisin, nahda Kalman karkkoavan.» Jatkui juhla, tayttyi tuopit, tayttyi, tyhjeni samassa. — Juopui Tuuri taidollinen. Herasi tyhjassa tuvassa, kuuli pakkasen kurikan, ulos katsoi akkunasta: oli orhi uksen eessa, hepo vartoi valjastettu, mies reheva reen perassa, korkealla turkinkaulus. Kalpenivat aamutahdet, paiva talvinen sarasti. Muisti eilistu iloa, sanan lausui leikillansa: «Talo tyolle, vieras tielle.
