Мир сновидений

kuin uhma urohon hyisen,
viha valkkyvan teraksen.

Tuo nauroi Pimean peikko:
«Paiva, paatasi kohota,
saat taalta sataisen surman,
tunnan tutkaimet tuhannet!»

Nakyi kaukainen kajastus.

Tuo tunsi Pimean peikko
sydamensa sylkahtavan,
tarttui paahansa rajusti:
«Minne mieleni pakenet?»

Seijastuivat selvemmiksi
taivon rannat, korven kannat,
heijastuivat heljemmiksi
synkeat sydansopukat,
suihkuvat tuliset nuolet
paivan paasta nousevasta,
sattui vastahan vasamat
yosta mielen vaJkenevan;
sini koitti paivan koitto
kuni peikon sielun koitto
sini soi kevahan kannel
kuni peikon hengen kannel,
yhtyi toinen toisiliinsa,
saihkyi yhtehen satehet,
sointui yhtehen savelet,
nousi kohti korkeutta
puhki taivahan yheksan,
yli kaaren kymmenennen,
kunnes saapuikin kotihin,
korkeimman Isan ilohon,
Elon lempeimman lepohon,
Rakkauden rajattomimman.

Kuului kuoro yon povesta,
riemu paivan rintaluista:
«Pahin on parahan synty,
rumin kauneimman kajastus,
alin vain ylimman aste.»

Mutta ihmiset sanoivat:
«Tuo on peikko mielipuoli,
vanki valkeuden iaisen,
itse poikia pimeyden,
paivan virtta vieritavi!»

Heille taivahat hymyili.

Eika han ikina saanut
enaa jaista jarkeansa,
kuoli pois keralla talven,
syoksyi veljena vihurin
sydamehen paivan patsin,
leimuhun Jumalan lemmen.

Из сборника «Бивачные костры» / Leirivalkeat (1917)

ВЕЧЕРНЕЕ НАСТРОЕНИЕ

День уходит за чащи,
воду озолотив,
тростник позолотой блещет,
и остров, и тихий залив.

Ах, сердце тревожное, если
здесь найти бы покой —
не знать бы воспоминаний,
надежды не знать никакой!

А это закатное злато
в душевных скрыть тайниках
и стать самому себе чуждым,
как блеск воды в тростниках.