Мир сновидений

kamalampia kylassa!
Verajalla Vento seisoi,
Vennon poika portahalla,
loukossa Vahinko vaani,
Kouko kohtasi ovella.»

Tunsi aiti tummaisensa,
tunsi jo tuhon-alaisen
syntymassa saikkyneeksi;
itki, itki, ei evannyt,
virkkoi, vienosti saneli:
«Niin menekin, poloinen poika,
mene kuolon kuusikkohon,
vainajien varvikkohon,
tuvan taakse taaton saaman,
lempean lepotiloille,
missa seisoo puut pyhaiset,
hongat himmeat puhuvat
ollehista, mennehista,
murehessa yon ikuisen.»

Taatto haudassa havasi.
«Mita itket, heimon helmi?»

«Tuota itken, oi isoni
ei minuhun metsa mielly.»

«Lehto laululla lepyta,
niin teki isatkin ennen.»

«Tuota itken, oi isoni,
ei minusta merelle miesta.»

«Ahti uhreilla aseta,
niin teki isatkin ennen.»

«Tuota itken, oi isoni,
ei tuli minulle tuttu.»

«Tuli kytke kahlehisin,
niin teki isatkin ennen.»

Yha itki heimon helmi.
«Mita itket, oi iloni?»

Tuska ilmoille ajoihe:
«Oi isoni, ota minutkin
kera Kalman kartanoihin,
kun olen maammon tumma lapsi,
syntymassa saikahtanyt,
naen kauhut kaikkialla,
enin ihmisten elossa.»

Nousi aani nurmen alla,
sana Tuonelta samosi:
«Saikkyivat isatkin ennen,
toki aikansa elivat.
Autio elaman aaniu,
Manan ilta autiompi.
Pirtit on pienet Tuonelassa,
maan alla kaitaiset kamarit,
kuu ei loista, paiv’ ei paista,
vksin istut, yksin astut,
toukka seuloo seinahirtta,
itse seulot itseasi
ikavassa ainaisessa,
haikeassa, vaikeassa.»

Poika Tuonelta palasi,
tuli miesna hiljaisena,
istui tuttuhun tupahan;
kohenti takassa tulta,
talon toita toimirteli,
hymysuin hyreksi joskus
sinipiioista saloilla,
vellamoista veen selilla:
meni merelle, metsahankin,
veti verkon, asetti ansan,
niin eli ikansa kaiken,
ei iloiten eika surren,
pannen paivat paalletyksin
niin tulevat kuin menevat,
niin paremmat kuin pahemmat;
paallimmaiseksi paremmat.